Franklinin kadonnut arktinen retkikunta

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

 

HMS Terror jäihin juuttuneena. Kapteeni George Backin piirroksen mukaan jälkikäteen tehty kaiverrus.

Franklinin kadonnut arktinen retkikunta oli brittiläisen meriupseerin ja arktisilla alueilla liikkuneen tutkimusmatkailijan John Franklinin retkikunta, jonka tehtävänä oli etsiä Kanadan pohjoispuolista Luoteisväylää. Vuonna 1845 aloitettu retki toteutettiin aikaansa nähden nykyaikaisilla, Kuninkaallisen laivaston luovuttamilla höyrykäyttöisillä aluksilla HMS Erebus ja HMS Terror. Laivat olivat vahvarunkoisia taistelualuksia, jotka oli myöhemmin muutettu arktisiin oloihin soveltuviksi. Ne olivat kuitenkin liian raskaita karikkoiselle Luoteisväylälle.[1] Retken oli määrä kestää kolme vuotta, ja sille lähti Englannista 24 upseeria ja 110 miehistön jäsentä. John Franklin itse komensi Erebusta ja kapteeni Francis Crozier Terroria.

Retkikunnan päästyä Grönlannin Diskonlahdelle miehistöstä lähetettiin takaisin viisi miestä. Näin vahvuus aleni 129:ään. Laivat jatkoivat kohti Kanadan arktisia saaria. Viimeksi Franklinin laivojen nähtiin purjehtivan Baffininlahdelta kohti Lancasterinsalmea. Retkeläisiä alettiin etsiä jo vuonna 1846, aktiivisemmin 1848. John Franklinin vaimo Jane Franklin toimi pitkään yhtenä etsintöjen organisaattorina. 1850-luvulla Pohjois-Kanadasta löytyi retkikunnan jäänteitä, mutta laivoja ei löytynyt. Monet Franklinia etsimään lähteneet retkikunnat joutuivat onnettomuuksiin, joissa katosi yhteensä enemmän ihmisiä kuin Franklinin retkikunnan tuhossa. Erebuksen hylky löytyi vuonna 2014 ja Terrorin vuonna 2016[2].

Retken tapahtumat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Franklinin retkikunnan reitti. Vihreällä merkityn Kuningas Williamin saaren lähellä laivat jäivät viimeisen kerran kiinni jäihin. Sen eteläpuolella on Adelaiden niemimaa.

Purjehdus ja kiinni jäätyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laivat Erebus ja Terror purjehtivat kesällä 1845 Kanadan arktisten saarten pohjoisosissa Lancasterinsalmesta Barrow’nsalmeen ja pohjoiseen Wellingtonin kanavaa pitkin 77. leveysasteelle asti.[3] Sitten laivat palasivat takaisin Barrow’nsalmeen, jossa ne syksyllä 1845 jäätyivät kiinni Beechleynsaaren edustalla.[4][5] Keväällä laivat purjehtivat etelään, lähelle Kanadan pohjoisrannikkoa. Retkeläiset olettivat, että etelässä näkyvä Kuningas Williamin saari oli osa mannerta, ja purjehtivat siksi vuonna 1846 Victoriansaaren eteläpuolella olevaan Victoriansalmeen.[3][6] Tämä oli laivoille kohtalokasta, sillä Victoriansalmi jäätyy usein. Lämpimänä kesänä se saattaa olla auki mutta kylmänä ainakin suurelta osin jäässä. Laivat juuttuivat syksyllä 1846 Victoriansalmeen Kuningas Williamin saaren länsipuolelle.[7] Goren partio lähti huhtikuussa 1847 selvittämään Luoteisväylän jatkoa ja jätti viestilieriöön tiedonannon, jonka mukaan kaikki oli hyvin[5] Franklin kuoli kuitenkin laivalla jo kuukauden kuluttua.[5] Franklinin kuoltua komennon otti Francis Crozier. Goren partio palasi myöhemmin laivaan.

Laivoja kiinni pitänyt jää ei sulanut kesällä 1847. Laivoissa oli säilykeruokaa vain kolmeksi vuodeksi. Kuningas Williamin saaressa jouduttiin talvehtimaan toinenkin vuosi, ja miehiä alkoi kuolla. Jostakin syystä upseereita kuoli enemmän kuin miehistöä.[8]

Miehet hylkäsivät laivansa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Retkeltä säilyneen kirjelappusen mukaan jäljellä olevat 105 miestä jättivät laivat 22. huhtikuuta 1848. Tässä vaiheessa oli kuollut jo 9 upseeria ja 15 miehistön jäsentä. Miehet pyrkivät kulkemaan etelään Kanadan mantereella virtaavalle Backjoelle.[9] Crozier määräsi lähdön varhaiskevääseen, ja nälkiintyneet keripukin vaivaamat miehet raahasivat raskaiden rekien päälle kiinnitettyjä raskaita veneitä.[8] Varhainen lähtö lienee johtunut ruoan hupenemisesta. He etsivät peuroja, kalaa ja lintuja ja ehkä suunnittelivat venematkaa Backjoelta Mackenziejoelle.[1]

Miehistö jakautui pieniin ryhmiin, ja osa miehistä palasi laivoille.[5] Heikoimmassa kunnossa olleet palasivat laivalle ja vahvimmat jatkoivat eteenpäin hakemaan apujoukkoja. Osa seurasi eturyhmää omaan tahtiinsa.[10] Inuitit näkivät kesällä 1848 nelisenkymmentä uupunutta miestä matkalla etelään kohti Kuningas Williamin saaren länsirantaa.[11]

Nälkäkuolema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelään pyrkivät ostivat inuiteilta hylkeenlihaa, mutta heilläkin ravinto oli vähissä.[12] Sen jälkeen kun joukko oli hajaantunut pienempiin ryhmiin ihmisiä kuoli matkalla nälkään yksi toisensa jälkeen.[4] Inuittien mukaan miehet kuolivat vaivuttuaan väsyneinä maahan, mihin viittaa myös eräs luurankolöytö.[5] Inuittien lausunnot viittaavat keripukkiin ja nälkäkuolemaan. Miehiä saattoi myös paleltua ja uupua kuoliaaksi.

Jotkut turvautuivat ihmissyöntiin henkensä säilyttämiseksi.[13] Inuittien mukaan mantereella Back Riverin lähellä kuoli nälkään 35–40 valkoista miestä[11][14][15]. Eteläisin miesten saavuttama piste oli Adelaiden niemimaan Starvation Cove, joka on hyvin kaukana silloisista Kanadan valkoisten asutuksista. Epätoivoiset miehet söivät Fitzjamesin lihaa tämän kuoleman jälkeen[2]. Tähän viittaavat leukaluusta löytyneet viiltojäljet[2].

Backjoelle asti selvinneet ovat joidenkin tietojen mukaan kuolleet viimeistään syksyllä 1850.[5] Inuitit väittivät myöhemmin samana vuonna nousseensa toiseen jäiden puristamaan laivaan, nähneensä siellä hytissä kuolleen upseerin ja ottaneensa laivasta metalliesineitä. Viimeisiä etelään pyrkineitä retkikunnan jäseniä saattoi olla elossa inuittien mukaan vielä 1851.

Erebus löydettiin vuonna 2014 ja Terror vuonna 2016 hyväkuntoisina. Inuittien mukaan toisessa laivassa olisi vielä 1849 asunut viisi miestä.[5] Arkeologi Robert Grenierin mukaan inuitit hakivat muun muassa kupariesineitä ja työkaluja laivasta, jossa oli kuolleita ja eläviä.

Tuhon syiden lisätutkiskelua

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Löytyneitä jäännöksiä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Retkikunnan vaiheita ja sen jäsenten kuolinsyitä on päätelty löydetyistä luurangoista, vaatekappaleista ja muiden esineiden jäännöksistä, joita ovat löytäneet muun muassa Charles Francis Hall ja Frederick Schwatka. Inuittien muistitiedot ovat lisäksi auttaneet tutkijoita hahmoittamaan tapahtunutta, mutta silti retkikunnan kohtalo on jossain määrin selittämätön.[16] Miesten luita on löytynyt 250 kilometrin matkalta.[17] 1800-luvun retkikunnat löysivät Franklinin retkeläisten jäännöksiä, kuten hautoja Kuningas Williamin saaren eteläosista. William Hobson löysi 1859 retkeläisten jättämiä kirjoituksia, joiden mukaan asiat olivat laivoilla hyvin talvehtimisen jälkeen vielä 28. toukokuuta 1847.[18]

Franklinin talvileiri löytyi myöhemmin Pohjois-Devonin lounaiskolkan edustalta Beechleynsaarelta. Siellä oli ensimmäisenä talvena kuolleiden kolmen miehen haudat.[19] Monet retkikunnan dokumentit tuhoutuivat kosteudessa.[5] Erebusinlahdelta noin sadan kilometrin päässä laivoilta löytyi myöhemmin vene, jossa oli kaksi ihmistä, ehkä sairaita, jotka väsyneet miehet joutuivat kuitenkin jättämään heitteille. Raskaan reen ja raskaan veneen paino oli ollut 500 kg, ja sitä oli vetänyt seitsemän miestä. Reessä oli myös muun muassa kirjoja, kelloja, saappaita, ruokailuvälineitä.[5]

Laivojen olinpaikan vierestä Backinlahdesta löytyi muun muassa neljä veneuunia, lapioita, lääkkeitä, sekstantti ja yli metrin korkuinen vaatepino.[5] Raen keräämien inuittien kertomusten mukaan keväällä 1850 matkasi 40 laihaa valkoista miestä etelään vetäen venettä ja rekiä. Inuitit löysivät 30 miehen ruumiit mantereelta ja viisi ruumista Montrealinsaaresta, yhden päivän matkan päästä Backjoelta.[20] Eräs inuitti kertoi 35–40 kabloonan (inuittien valkoisista käyttämä nimitys) nääntyneen nälkään.[21]

Mahdollisia kuolinsyitä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Retkeläisten kuolinsyiksi oletetaan paleltuminen, nälkä, pilaantunut ravinto, keripukki ja huonojen säilykkeiden aiheuttama lyijymyrkytys. Inuittien kuvaukset retkeläisten suusta ja ikenistä viittaavat keripukkiin, ja se lienee monen retkeläisen kuolinsyy.[1] Retkikunnan mukaansa ottamiin säilykkeisiin pääsi vuotamaan lyijyä, joka pahentaa keripukkia. Beechleynsaarelle haudattujen kolmen ensimmäisen ruumiin hiuksista löytyi suuri määrä lyijyä.[22] Eräästä merimiehestä löydettiin lyijyä kymmenkertainen määrä tavanomaiseen verrattuna, mutta toisaalta lyijyn vuotaminen säilykepurkeista olisi vaatinut hapanta sisältöä ja sen olisi pitänyt sairastuttaa ja tappaa useimmat retkikunnan jäsenet jo vuoden sisällä.[1] Toisten tietojen mukaan säilykkeet toimittanut liikemies olisi petkuttanut Franklinia, ja suurin osa säilykkeistä olisi ollut jo alussa pilaantuneita.[23]

Löytyneitä retkeläisten jäännöksiä tutkittaessa on monen todettu kuolleen keuhkokuumeeseen[24], ehkä myös tuberkuloosiin[25].

Hall, Schwatka ja Rasmussen kertoivat inuettien nähneen miesten ampuneen vain lintuja. Joidenkin mielestä Franklinin retkikunta tuhoutui, koska sivistyneillä, ylimielisesti käyttäytyneillä englantilaisilla ei ollut taitoja selviytyä arktisessa luonnossa.[1] Crozierin olisi pitänyt siirtää laivaveneet avovedelle ja purjehtia niillä apua hakemaan[1].

Nälän syyt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Retkikunta nälkiintyi, kun laivat juuttuivat kiinni jäihin vähäriistaisille seuduilla. John D. Rae haastatteli vuonna 1854 kahta Franklinin retkikunnan muistanutta inuittia. Haastattelujen perusteella Erebus ja Terror pysyivät jäihin juuttuneina normaalia kylmemmän kesän takia talvehtimista seuranneen vuoden 1847 kesän yli. Inuitit kertoivat talvien vuosina 1846–1848 olleen kylmiä ja hylkeitä ja peuroja olleen vähän.[1]

Myöhempien retkikuntien mukaan riistaa, lähinnä hylkeitä ja karibuja, oli alueella noina vuosina normaalia vähemmän.[26][4] Englantilaisilla oli metsästysaseina ainoastaan haulikoita, joilla he metsästivät lintuja. Suuren miesmäärän ruokkiminen riistalla olisi ollut mahdotonta hyväriistaisessakin ympäristössä.[1] Lähiseuduilla elävät inuitit liikkuivat maa- ja meririistan perässä melko laajalla alueella tilanteen mukaan. He elivät melko pienissä ryhmissä ja selviytyivät näin luonnossa.

Ihmissyönti

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inuitit näkivät perimätiedon mukaan lumessa hoipertelevia valkoisia miehiä ja mainitsivat valkoisten miesten harjoittaneen ihmissyöntiä, mitä tukevat 1800-luvulla löydetyt retkikunnan jäänteet ja myöhemmät tutkimukset. Ihmissyöntiin viittaavat John Raen löytämät silvotut ruumiinosat, joita oli kattiloissakin. John Rae sai arvostelua osakseen väitteistään englantilaisten ihmissyönnistä.[27]

Alusten löytyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Erebus löydettiin merenpohjasta syyskuussa 2014. Se on lähellä Kuningas Williamin saarta, samalla paikalla jossa paikalliset inuiitit olivat nähneet jäihin juuttuneen laivan. Hylkyjen etsintä aloitettiin 2008, ja Erebusin löytymisen jälkeen etsittiin vielä Terror, joka inuiittien silloisen kertoman mukaan oli jatkanut pitemmälle.[28] Se löytyi syyskuussa 2016 merenpohjasta 96 kilometriä etelään paikasta, jossa laivan uskotaan juuttuneen jäihin vuonna 1848.[29]

Hylkyjen tarkkoja sijainteja ei ole julkistettu, mutta Terrorin on sanottu olevan Kuningas Williamin saaren lounaisrannikolla Terror Bayssä,[30] joka nimettiin tällä nimellä aluksen muistoksi vuonna 1910.[31] Erebusin sijainti on joidenkin uutisten mukaan O’Reillyn saaren länsipuolella[32] ja joissain kartoissa koillispuolella.[30] Kanadan ympäristöministeriön alaisen Parks Canada -viraston mukaan Erebusin hylky sijaitsee O’Reillyn saaresta koilliseen.[33] Nämä hylyt ovat poikkeuksellisen hyvin säilyneitä, mikä johtuu siitä, että vesi on kylmää eli nolla-asteista tai kylmempää, vähähappista ja hylyt ovat täysin suojassa auringonvalolta. Myös hylkyjen esineistö on säilynyt hyvin ja sitä tutkimalla uskotaan saatavan lisätietoa retkikunnan vaiheista.[34]

Franklinin retkikunta taiteessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ihminen päättää, Jumala säätää.
Edwin Landseerin maalaus vuodelta 1864.

Tapa, jolla John Raen raportissa kuvattiin retkikunnan kohtaloa ja erityisesti kannibalismia, herätti vastustusta monissa aikalaisissa, muun muassa Charles Dickensissä. Dickens tuotti Wilkie Collinsin kirjoittaman näytelmän The Frozen Deep (1856), jossa Dickens ja Collins näyttelivät päärooleja. Näytelmä ja samanniminen pienoisromaani kirjoitettiin vastineeksi Raen raportin väitteille.[35] Esitys menestyi hyvin, ja heinäkuussa 1857 sen näkivät monet huomattavat henkilöt, muun muassa kuningatar Viktoria ja H. C. Andersen[36], mutta siitä ei ole myöhempinä aikoina tehty kovin tunnettuja uusia sovituksia.

Kanadalainen folklaulaja Stan Rogers julkaisi albumin Northwest Passage vuonna 1981. Sen nimikappale kertoo Franklinin retkikunnasta. Kappale valittiin kaikkien aikojen neljänneksi parhaaksi kanadalaiseksi lauluksi radiokanava CBC:n äänestyksessä vuonna 2005, ja sitä pidetään Kanadan ”epävirallisena kansallislauluna”.[37]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Hanbury-Tennison, Robin: Suuret tutkimusmatkat. Helsinki: Otava, 2007. ISBN 978-951-1-21978-1
  • Imber, Bertrand: North Pole, South Pole: journeys to the ends of the earth. Thames and Hudson, 1992. ISBN 0-50030010-0
  • Lainema, Matti & Nurminen, Juha: Ultima Thule: pohjoiset löytöretket. WSOY, 2001. ISBN 951-0-23925-9
  • Salovaara, Hannes: Naparetkeilijöitä. Helsinki: Otava, 1929.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h Thule, s. 242.
  2. ↑ a b c DNA-näyte paljastaa Franklinin retkikuntaan kuuluneen kapteeni James Fitzjamesin päätyneen syödyksi Yle Uutiset. 27.9.2024. Viitattu 28.9.2024.
  3. ↑ a b Thule, s. 239.
  4. ↑ a b c Salovaara, s. 36.
  5. ↑ a b c d e f g h i j Ultima Thule, s. 238.
  6. ↑ Thule, s. 248, 238.
  7. ↑ Salovaara, s. 46.
  8. ↑ a b Thule, s. 240
  9. ↑ Hanbury-Tenison, s. 188.
  10. ↑ Sir John Franklin (1786–1847) National Maritime Museum. Viitattu 19.8.2013. (englanniksi)
  11. ↑ a b Salovaara, s. 35.
  12. ↑ Captain Francis Crozier by Michael Smith
  13. ↑ McGoogan, Ken (2002). Fatal Passage: The True Story of John Rae, the Arctic Hero Time Forgot. New York: Carroll & Graf. ISBN 0-7867-0993-6.
  14. ↑ Klutschak (1989), s. xv–xvi
  15. ↑ Savours 1999, s. 270–277.
  16. ↑ Hanbury-Tennison, s. 189.
  17. ↑ Imber, s. 47.
  18. ↑ Savours 1999, s. 292.
  19. ↑ Salovaara, s. 31.
  20. ↑ Thule, s. 234.
  21. ↑ Thule, s. 234, 224, kartta s. 178.
  22. ↑ Thule, s. 241.
  23. ↑ Salovaara, s. 30.
  24. ↑ Amy, Roger; Bhatnagar, Rakesh, Damkjar, Eric, Beattie, Owen (1986–07–15). "The last Franklin Expedition: report of a postmortem examination of a crew member". Canadian Medical Association Journal (CMAJ) 135: 115–117.
  25. ↑ Notman, Derek N. H.; Anderson, Lawrence, Beattie, Owen B., Amy, Roger (1987). [ http://www.ajronline.org/search.dtl Arctic Paleoradiology: Portable Radiographic Examination of Two Frozen Sailors from the Franklin Expedition (1845-48)] (pdf). American Journal of Roentgenology (AJR) (American Roentgen Ray Society) 149: 347–350. ISSN 0361-803X.
  26. ↑ Ultima Thule
  27. ↑ Thule, s. 242, 234.
  28. ↑ Yle uutiset 9.9.2014, viitattu 10.9.2014
  29. ↑ Tutkijaryhmä uskoo löytäneensä mystisesti kadonneen hylyn – arvoitus kiehtonut tutkijoita jo lähes 170 vuotta iltasanomat.fi. 14.9.2016. Viitattu 15.9.2016.
  30. ↑ a b Ship found in Arctic 168 years after doomed Northwest Passage attempt The Guardian. 12.9.2016. Viitattu 16.11.2017. (englanniksi)
  31. ↑ Stranded in the Arctic: Discovered missing ship set to be shown in exhibition Daily Express. 10.7.2017. Viitattu 16.11.2017. (englanniksi)
  32. ↑ Franklin Expedition discovery brings multimedia exhibit to the ROM Toronto Star. 18.12.2014. Viitattu 16.11.2017. (englanniksi)
  33. ↑ Inuit traditional knowledge and the search for the missing ships 1.9.2017. Parks Canada. Viitattu 16.11.2017. (englanniksi)
  34. ↑ Makkonen, Nita: Mykistävä näky meren syvyyksissä: HMS Terror säilynyt 174 vuotta uponneena hämmentävän hyvin – tutkimusmatka oli ”kaikkien aikojen katastrofi”, miehet kuolivat yksitellen Ilta-Sanomat. 30.8.2019. Viitattu 30.8.2019.
  35. ↑ Parsons, Joanne Ella: ‘Bone Soup’: Cannibalism, Civilisation, and Racism in The Frozen Deep and the Franklin Expedition Academia.edu. Viitattu 17.11.2017. (englanniksi)
  36. ↑ Wilkie Collins and Charles Dickens The Victorian Web. Viitattu 17.11.2017. (englanniksi)
  37. ↑ Stan Rogers 29.8.2013. The Canadian Encyclopedia. Viitattu 16.11.2017. (englanniksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Franklinin_kadonnut_arktinen_retkikunta&oldid=22775783”